Verkkopolku

Kirkkohistoria, Opintoverkko - Uskonnon verkot



Etusivu

Kirkkohistoria aikakausittain

Kirkkohistoria teemoittain

   

Kirkollinen hierarkia ja vallankäyttö

   

Vainottu ja vainoava kirkko

   

Kirkon radikaalit ja uudistajat

   

Kirkon leviäminen

   

Kirkko ja taide

   

Hajaantuva kirkko

   

Kirkko ja tiede

   

Mystiikka ja karismaatisuus

   

Opin kehitys

   

Kirkko taistelee

   

Askeesi ja sääntökunnat

   

Kirkko toimii

Linkkejä kirkkohistoriaan

Tietoja sivustosta

Kirkollinen hierarkia ja vallankäyttö


KIRKOLLINEN HIERARKIA JA VALLANKÄYTTÖ
Kirkon valta oli alunperin hengellistä valtaa. Uusi Testamentti varoitti käyttämästä miekkaa uskon puolustamiseen. Kristittyjä kehoitettiin alistumaan maallisen esivallan käskyihin ja velvollisuuksiin, kuten veronmaksuun. Heidän piti tukea oman yhteiskuntansa toimintaa ja rukoilla esivallan puolesta.
Jos seurakunnassa oli riitoja, ne piti ratkaista omin voimin, oli häpeällistä joutua pakanain tuomittavaksi. Seurakuntien johtajat alkoivat toimia riitojen ratkaisijoina ja sopimusten vahvistajina kuten opettajat olivat tehneet juutalaisten seurakunnissa.
Kirkon varhaisina vuosina odotettiin Kristuksen pikaista paluuta ja maailmanloppua. Ei ollut tarpeen säädellä taloudellista tai poliittista valtaa kun aikaa oli vähän. Vuosien vieriessä oli kuitenkin välttämätöntä rakentaa järjestelmiä, joiden avulla seurakuntia ohjattiin jumalanpalveluselämässä ja diakoniassa.
Suhteet ympäröivään yhteiskuntaan piti selvittää. Seurakunnista kehittyi julkisia yhteisöjä.
Aluksi kirkko sai muotoutua yhteiskunnan kiinnittämättä siihen huomiota. Sitten seurasi vainojen aika. Juutalaisten toimeenpanemat vainot Jerusalemissa olivat Rooman imperiumin kannalta vähäpätöistä nahistelua, mutta kun Rooma itse aloitti vainot, ensin satunnaisesti, sitten järjestelmällisesti, kesti yhä uudestaan nousseita vainokausia 300-luvun alkuun asti. Seurakunnat tarvitsivat puolestapuhujia, neuvottelijoita ja sovittelijoita. Tämä oli piispojen tehtävä.

Liittoutuminen valtion kanssa, ns. konstantinolainen ratkaisu, tuki kirkon muuttumista kirkkolaitokseksi. Kehitys painotti idässsä hallitsijan valtaa kirkon maallisena johtajana. Tärkeimmät piispat, patriarkat, olivat myös hallitsijan edustajia. Liitoutuminen vallanpitäjien kanssa on säilynyt idän kirkossa jatkuvana perinteenä. Osmannien vallattua Konstantinopolin 1400-luvun lopussa menetti Konstantinopolin patriarkka vähäisenkin maallisen valtansa.
Lännessä maallinen valta oli heikentynyt imperiumin painopisteen siirryttyä Konstantinopoliin. Nyt voitiin korostaa piispan asemaa maallisen vallan yläpuolella. Tärkeimmäksi nousi Rooman Papa, Isä, Paavi, läntisen kirkon ainoan patriarkaatin päämies. Vähitellen kuitenkin syntyi uusi läntinen keisarius ja sen kilpailu paavin kanssa väritti kirkon ratkaisuja koko 1000-luvun alkupuoliskon. Välillä nöyryytettiin keisaria, välillä paavia.
Reformaatiokauteen tultaessa keisarius oli muodollisesti mahtava, mutta sillä oli vaikeuksia säilyttää hajanaiset hallintoalueensa. Paavi oli taantunut pikkuruhtinaaksi muiden Italian pikkuruhtinaitten joukkoon. Kirkon valtava omaisuus oli huvennut sotaretkiin ja suurelliseen rakentamiseen.

Reformaation jälkeen paavius vahvisti arvovaltaansa hengellisenä johtajana, mutta oli menettänyt maallisen valtansa lopullisesti. Katolinen kirkko oli nyt vain yksi tunnustuskunta muiden joukossa. Uudet reformaatiossa syntyneet kirkot olivat yleensä liittoutuneet hallintovallan kanssa ja pyrkivät kukin alueellaan ensin valtakirkoksi, sitten jopa ainoaksi sallituksi. Jos paikalliskirkossa oli piispanvirka, se saattoi olla valtion asettama, ei kirkon. Reformaatioajan omantunnonvapauden periaatteesta luovuttiin valtiouskonnon hyväksi.
Yksinvaltiuden aikakausi oli Pyhälle Istuimelle katkeraa sodankäynnin aikaa eivätkä uusilta mantereilta saadut uudet seurakunnat pystyneet taloudelliseen tukeen, jota kirkkokin oli odottanut "Eldoradoilta", kultamailta. Valistuksen aika alkoi antiklerikalismissaan taistelun Kirkkovaltiota vastaan. Sen hengellinen ja taloudellinen asema haluttiin murskata. Ranskan vallankumouskausi riisti katoliselta kirkolta sen ulkoiset toimintamahdollisuudet.

Katolinen kirkko pakeni 1800-luvun ahdistusta sulkeutuen kaikelta uudelta, "non possumus". Samaan aikaan protestanttiset vähemmistöryhmät liehittelivät valtiovaltaa tukemalla yhä uusia keinoja, joilla kavennettiin lännen entisen valtakirkon asemaa. Paavi menetti kirkkovaltionsa 1870 . Ranskan valtion ja Pyhän Istuimen konkordaatti murtui vuonna 1905.

Copyright Opintoverkko / Maija Arvola


© Kirkkohistoria, 2002 - 2019.
Verkkopolku.net tai Opintoverkko eivät ole vastuussa näiden sivujen sisällöstä.
Verkkopolku.netin www-tuotanto Tuomo-Media, 2002.