Verkkopolku

Kirkkohistoria, Opintoverkko - Uskonnon verkot



Etusivu

Kirkkohistoria aikakausittain

   

Kristinuskon ensimmäiset 400 vuotta

   

Rooman kirkosta Euroopan kirkoksi

      

Augustinos

      

Uskontunnustukset

      

Jumalanpalveluksen kehittyminen

      

Gregoriaaninen laulutapa

      

Sakramentit

   

Katolinen kirkko Euroopan valtiaana

   

Uskonpuhdistusten vuosisata 1500-luku

   

Uskonsodista uudelle ajalle

   

Kristinusko nykyajalla

Kirkkohistoria teemoittain

Linkkejä kirkkohistoriaan

Tietoja sivustosta

Rooman kirkosta Euroopan kirkoksi


Rooman keisarin kirkosta koko Euroopan kirkoksi

Rooman valtakunnassa alkoi 300-luvulla kristinuskon vaihe. Kristilliset tavat ja kristillisten juhlien vietto yleistyivät Rooman valtakunnassa. Varhaisin varma tieto joulun viettämisestä Jeesuksen syntymäjuhlana on vuodelta 354 jKr. Kristittyjen joulu syrjäytti roomalaisten saturnaliajuhlan ja auringon palvontaan liittyneen Voittamattoman Auringon päivän. Helluntai, Pyhän Hengen vuodattamisen päivä, on kristikunnan vanhimpia juhlia. Sitä on vietetty 200-luvulta alkaen. Kristikunnan keskeisintä juhlaa pääsiäistä (Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa) on vietetty jo 100-luvulla. Keisari Konstanstinus Suuri teki 300-luvulla kristittyjen viettämästä sunnuntaista yleisen vapaapäivän.

Vuonna 380 jKr. kristillisestä kirkosta tuli Rooman valtakunnassa yksinoikeutettu valtionkirkko. Kirkon aseman muuttuessa vainotusta suosituksi kirkko menetti itsenäisyytensä. Siitä tuli osa yhteiskunnan valtarakenteita. Sivistys, lainsäädäntö ja elämäntapa saivat vähitellen kristillisen sävyn. Kirkko vaurastui, joka näkyi myös ulkoisesti mahtavina kirkkorakennuksina.

Keisari Konstantinus siirsi valtakunnan pääkaupungin itään eli Roomasta Konstantinopoliin (nykyisin Istanbul Turkissa), josta tuli uuden kristillisen valtakunnan pääkaupunki. Tämä keisarinistuimen muuttaminen vaikutti Rooman piispan arvovallan vahvistumiseen valtakunnan läntisessä osassa. Vuonna 395 jKr. päättyi Rooman valtakunnan yhtenäisyys, sillä keisari Theodosius Suuri jakoi valtakunnan kahden poikansa kesken. Näin syntyivät Itä- ja Länsi-Rooma, joiden kehitys jatkui erilaisena. Länsi-Rooma hajosi kansainvaelluksiin, Itä-Rooma kesti vielä tuhat vuotta.

Kristinuskon tulo Rooman valtakunnan ainoaksi uskonnoksi johti siis valtiovallan ja kristillisen kirkon väliseen läheiseen yhteyteen. Tämä kirkon ja valtion liitto koettiin myös uhkana kirkon alkuperäiselle tavalle uskoa. Alkuperäistä uskoa tavoittelevien ihmisten toiminta johti vähitellen luostarilaitoksen syntymiseen. Aluksi yksittäiset henkilöt vetäytyivät yksinäisyyteen. Tunnetuin näistä erakoista on 300-luvulla elänyt Egyptin Pyhä Antonius. Vähitellen syntyi erakkokyliä, joilla ei kuitenkaan ollut vielä järjestettyjä sääntöjä. Tämän kehitysvaiheen jälkeen syntyivät järjestäytyneet luostarit ensin idässä ja 500-luvulla jKr. lännessä.

Idän ja lännen luostareilla on omat erityispiirteensä. Idässä on korostettu maailmasta vetäytymistä eli askeesia ja teologian- sekä jumalanpalveluselämän harjoittamista. Lännessä on hartaudenharjoituksen ohella korostettu ympäristöön suuntautuvaa auttamistyötä. Molemmissa luostarilaitoksissa on täytynyt luostarilupauksessa sitoutua ehdottomaan köyhyyteen, naimattomuuteen ja kuuliaisuuteen. Munkkiluostarin johtajaa kutsutaan apotiksi ja nunnaluostarin johtajaa abbedissaksi. Idässä oli käytössä vain yksi luostarisääntö, Basileios Suuren sääntö, joka painotti rukouselämää ja jatkuvaa hartaudenharjoitusta evankeliumin lukuna ja rukouksena. Myös erakkoelämää suosittiin.

Kansainvaellusten aikana 400-luvulla Rooman paavin asema ja valta lujittuivat. Paaviuden aloittajana pidetään Leo I:tä ( 440 - 461 jKr). Paaviutta on perusteltu Jeesuksen sanoilla Pietarille: “Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani”. (Matt. 16:18-19) Rooman piispat katsoivat, että kirkon johtajan virka periytyi heille, sillä perimätiedon mukaan apostoli Pietari oli perustanut Rooman piispanistuimen.

Gregorius I Suuri (590-604) vakiinnutti paavin arvoaseman Galliassa ja Espanjassa. Hän kehitti länsimaista luostarilaitosta palvelemaan entistä paremmin kirkon tarpeita. Kirkko laajeni lähetystyön seurauksena kohti pohjoista. Hän sekä uudisti jumalanpalveluksen että kokosi ja vakiinnutti vanhalla ajalla kehittyneen katolisten oppien kokoelman. Paavi ja frankkien kuningas solmivat 700-luvulla liiton. Kuningas Pipin Pieni lupasi suojella Roomaa ja auttaa sotavoimillaan paavia lähetystyössä. Lisäksi frankkien kuningas lahjoitti paaville Kirkkovaltion. Paavi puolestaan voiteli Pipin Pienen jumalalliseksi kuninkaaksi. Joulupäivänä vuonna 800 paavi kruunasi Pipin Pienen pojan Kaarle Suuren Rooman keisariksi. Tällä tapahtumaan vedoten on myöhemmin selitetty paavin olevan Kristuksen sijainen maan päällä, jolla on valta jopa asettaa kuninkaita.

Kristinusko levisi 500-600 -luvuilla Sveitsiin. Sveitsiin kristinuskoa toi munkki Beatus, jonka vaikeapääsyinen erakkoluola Alppien rinteillä on ollut ja on edelleen tärkeä pyhiinvaelluskohde

Paavin ja Kaarlen liitto yhdisti 800-luvulla hengellisen voiman ja maallisen mahdin. Kaarle Suuri hallitsi tuolloin suurta osaa nykyistä Italiaa, Saksaa ja Ranskaa. Kaarle Suuren aikaan hallitsija oli myös kirkon pää ja vastuussa ainoastaan Jumalalle. Käytännössä se merkitsi myös sitä, että keisarilla oli oikeus nimittää paavi.

Ensimmäisen vuosituhannen lopulla kirkko oli levinnyt koko Eurooppaan, mutta kirkon uskonnollinen elämä oli rapistunut. 900-lukua voidaan pitää paaviuden kannalta pimeänä vuosisatana, sillä vajaan 100 vuoden aikana oli 24 paavia, jotka erottivat toisiaan virasta.  

Palaute Opintoverkon sivuista harri.peltomaa@opinto.net


© Kirkkohistoria, 2002 - 2019.
Verkkopolku.net tai Opintoverkko eivät ole vastuussa näiden sivujen sisällöstä.
Verkkopolku.netin www-tuotanto Tuomo-Media, 2002.