Verkkopolku

Kirkkohistoria, Opintoverkko - Uskonnon verkot



Etusivu

Kirkkohistoria aikakausittain

   

Kristinuskon ensimmäiset 400 vuotta

      

Apostolit kirkon johdossa

      

Rooma nousee kristinuskoa vastaan

      

Kirkkoisät

      

Jeesus henkilönä

      

Roomalaisten uskonto

      

Marttyyrit

      

Alkukirkon merkkikieli

      

Varhaiset kirkkorakennukset

      

Paavali

      

Afrikan kirkot syntyvät

   

Rooman kirkosta Euroopan kirkoksi

   

Katolinen kirkko Euroopan valtiaana

   

Uskonpuhdistusten vuosisata 1500-luku

   

Uskonsodista uudelle ajalle

   

Kristinusko nykyajalla

Kirkkohistoria teemoittain

Linkkejä kirkkohistoriaan

Tietoja sivustosta

Kristinuskon ensimmäiset 400 vuotta


Kristinuskon ensimmäiset 400 vuotta

Ajanlaskumme alussa Rooman valtakunta hallitsi Välimeren ympäristöä, myös Israelin aluetta. Juutalaiset elivät roomalaisten miehitysvallan alla, mutta juutalaisilla oli kuitenkin lupa harjoittaa omaa uskontoaan. Heidät oli myös vapautettu keisarinpalvonnasta. Juutalainen kirjallisuus sisälsi ennustuksia tulevasta kuninkaasta, joka vapauttaisi kansansa. Odotetusta kuninkaasta käytettiin nimitystä  Messias.

Jeesus Nasaretilainen on historiallinen henkilö, josta tiedämme melko paljon hänen seuraajiensa muistiin kirjoittamien tietojen perusteella. Hän oli juutalainen kiertävä opettaja, johon vähitellen liittyi opetuslasten joukko. Jeesus Nasaretilainen liikkui noin kahden vuoden ajan pääasiassa juutalaisalueen pohjoisosassa saarnaten, parantaen ja julistaen syntejä anteeksi.

Jeesus Nasaretilaisen maanpäällinen toiminta päättyi hänen kuolemaansa. Kun opetuslapset tulivat Jeesuksen haudalle pitkäperjantain jälkeisenä sunnuntaina, he kohtasivat vain tyhjän haudan. Opetuslapset sekä hämmentyivät että saivat lisää uskoa Jeesuksen ylösnousemuksesta. Helluntaipäivänä opetuslasten joukko koki Pyhän Hengen laskeutuvan heidän päälleen. He saivat rohkeutta tehtäväänsä julistaa ylösnoussutta Kristusta. Jeesus Kristus nousi taivaaseen 40 päivää ylösnousemuksen jälkeen. Kirkon johtoon tulivat opetuslapset, apostolit. He opettivat ja tulkitsivat Jeesuksen sanoja eteenpäin.

Jeesus Nasaretilaisen toiminnan, kuoleman, ylösnousemuksen ja Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen syntyi Jerusalemissa Jeesuksen seuraajien yhteisö, alkuseurakunta. Alkuseurakunnan johtajina olivat Jerusalemissa Jeesuksen veli Jaakob ja Syyrian Antiokiassa apostoli Paavali. Apostolien kokouksessa noin v. 48 jKr. apostolit jakoivat työtehtävät:  apostoli Paavali teki työtä pakanoiden eli muiden kuin juutalaisten parissa, apostoli Pietari sai tehtäväksi julistaa evankeliumia juutalaisten keskuudessa.

Pietarin asema alkuseurakunnan ja myöhemmin Rooman seurakunnan ensimmäisenä johtajana on vaikuttanut siihen, että katoliset pitävät paavia koko kristikunnan oikeutettuna johtajana. Kirkon johtajuus siirtyy niin sanotun Pietarin istuimen, eli paavin aseman mukana seuraajille.

Paavali toi ensimmäisenä kristinuskon Eurooppaan Lähi-idästä. Apostoli Paavali oli ennen Jeesuksen seuraajaksi tulemistaan kiivas Jeesuksen seuraajien vastustaja. Paavali oli uskonnolliseen lakiin perehtynyt juutalainen, joka oli myöskin Rooman kansalainen. Paavali vaikutti keskeisesti kristinuskon alkuvaiheen opilliseen kehittymiseen. Tärkeä kysymys oli, ketkä voivat liittyä seurakuntaan. Osa oli sitä mieltä, että ensin pitää kääntyä juutalaiseksi ja ottaa ympärileikkaus, kun taas osan mielestä pelkkä kaste kristityksi riittää. Apostolien kokouksessa 48 jKr. jälkimmäinen kanta jäi vallitsevaksi.

Uskonnollisesti moniarvoisessa Rooman valtakunnassa kristinusko alkoi aluksi kiinnostaa erityisesti orjia, naisia ja köyhiä, sillä se sisälsi vapautuksen sanoman. Kirkko levisi nopeasti juutalaisalueen ulkopuolelle itäiselle Välimerelle. Tukikohtina olivat aluksi alueet, jonne oli muuttanut juutalaisryhmiä eri puolille Rooman valtakuntaa. Vuoteen 100 jKr. mennessä kirkko oli levittäytynyt koko itäisen Välimeren alueelle ja saavuttanut Rooman kaupungin.

Harhaopit uhkasivat Kristillistä kirkkoa ensimmäisinä vuosisatoina. Synkretistiset liikkeet yhdistelivät toisiinsa kristinuskon ja muiden uskontojen näkemyksiä. Harhaopeissa opetettiin usein samalla tavalla kuin kirkossa, mutta jokin tärkeä opin kohta oli muuttunut toisenlaiseksi. Huomattavia synkretistisiä liikkeitä olivat gnostilaisuus, uusplatonilaisuus ja manikealaisuus. Näillä liikkeillä oli myös vaikutuksensa kristillisen opin kehitykseen.

Kirkkoisät harjoittivat apologiaa eli kristinuskon puolustamista, ja vähitellen syntyi kristillinen teologia. Teologia tarkoittaa oppia Jumalasta, eli kristillisen opin ja uskon johdonmukaista esitystä. Teologisen ajattelun alkuvaiheessa pohdittiin erityisesti Jumalan olemusta.

60-luvulta 300-luvun alkuun jKr. seurakuntien olemassaoloa uhkasivat Rooman keisarien järjestämät vainot. Vainojen välillä oli rauhallisiakin kausia. Ulkoiset seurakunnille muodostuneet uhat loppuivat vuonna 313, kun Rooman keisari Konstantinus Suuri kääntyi kristityksi ja myönsi kristityille uskonnonvapauden. Alkoi aika, jolloin voitiin julkisesti kokoontua jumalanpalveluksiin, rakentaa kirkkoja ja kristittyjen oli mahdollista saada valtiollisia virkoja. Lyhyitä vainoja järjestettiin vielä 300-luvun lopulla. Kristinuskosta tuli lopulta koko Rooman valtakunnan virallinen uskonto.   

Palaute Opintoverkon sivuista harri.peltomaa@opinto.net


© Kirkkohistoria, 2002 - 2019.
Verkkopolku.net tai Opintoverkko eivät ole vastuussa näiden sivujen sisällöstä.
Verkkopolku.netin www-tuotanto Tuomo-Media, 2002.