Verkkopolku

Kirkkohistoria, Opintoverkko - Uskonnon verkot



Etusivu

Kirkkohistoria aikakausittain

Kirkkohistoria teemoittain

   

Kirkollinen hierarkia ja vallankäyttö

   

Vainottu ja vainoava kirkko

   

Kirkon radikaalit ja uudistajat

   

Kirkon leviäminen

   

Kirkko ja taide

   

Hajaantuva kirkko

   

Kirkko ja tiede

   

Mystiikka ja karismaatisuus

   

Opin kehitys

   

Kirkko taistelee

   

Askeesi ja sääntökunnat

   

Kirkko toimii

Linkkejä kirkkohistoriaan

Tietoja sivustosta

Askeesi ja sääntökunnat


ASKEESI JA SÄÄNTÖKUNNAT

Useimmissa uskonnoissa esiintyy askeesia ja erakkoisuutta, monessa myös sääntökuntien tyyppisesti yhdistyneitä ryhmiä ja joissain myös varsinaisia luostareita. Kaikilla näillä tavoilla uskonnon jäsenet osoittavat uskonsa aitouden, syventävät näkemyksiään ja myös toimivat ihanteittensa mukaisesti joko sisäänpäin kääntyen tai avautuen auttamaan maallikkoja.

Kristillisen askeesin juuret ovat juutalaisessa perinteessä, jossa vain Jumalalle antautuminen oli hyväksytty syy luopua maallisista velvollisuuksista perheessä ja yhteiskunnassa. Myös Lähi-idän muitten henkisten liikkeitten perinteeseen kuului opettamiseen valmistautuminen erämaassa ja julistaminen jopa transsissa kaupunkiin palattua. Nimitys profeetta oli koko itäisellä Vlimenren alueella tuttu.

Muita syitä vetäytyä eroon tavallisesta uskonnonharjoituksesta oli monia. Virallista kulttia saatettiin pitää vesittyneenä, jopa harhaisena - näin jo juutalaisuudessa. Kristinuskossa liittyminen valtioon voitiin nähdä luopumisena oikeasta uskosta. Yhteiskunta saatettiin pitää pahan valtakuntana. Myös yhteiskunnan raskaat velvoitukset olivat vaikeita sietää jos ne tuntuivat vievän aikaa ja voimia hartauselämältä.

Puhtaasti psykologisista syistä lienee aina ollut vaikuttamassa tarve olla jotakin enemmän kuin tavalliset ihmiset. Joku erakko oli sananmukaisesti muita ylempänä, kun hän istui pylvään kapitelilla kuten Simon Styliitta. Askeesi tarjosi esikuvan kilvoittelijasta, joka ei säästänyt itseään ja sääntökuntaan liittyminen antoi tietoa ja taitoja, jotka tavallissilta ihmisiltä puuttuivat.

Idän kirkko on suosinut ankaraakin askeesia ja erakkoisuus on tavallista. Kreikan sana monakhos tarkoittaa yksineläjää. Monasterio on paikka, jossa ollaan yksin yhdessä. Lännen käytännöllinen uskonkäsitys on taas suosinut vain lievää askeesia ja yhteiselämää suljetussa paikassa (claustrum), jossa moninaiset jokapäiväisen elämän toimet tulevat hoidetuiksi. Yhteisöstä eroon vetäytymiseen on tarvittu erityinen lupa.

Kristillisten sääntökuntien perusihanteet ovat aina olleet samat: kuuliaisuus, köyhyys ja puhtaus. Mitä näillä käsitteillä kulloinkin tarkoitetaan, selvitetään luostarin säännöissä. Kuuliaisuuden kohde voi olla luostarin esimies, paikallinen piispa tai sääntökunta on suoraan paavin alainen. Köyhyyden aste vaihtelee täydellisestä omistamiskiellosta sallittuun omaisuuteen. Puhtaus ei tarkoita vain sukupuolisiveellisyyttä selibaatissa, vaan voi myös vaatia vaikkapa puheen puhtautta, siis käytännössä hiljaisuutta.

Jos varsinaisia luostareita on, ne ovat voineet erikoistua tieteisiin, taiteisiin tai mihin tahansa tarpeelliseen, joka on avuksi hengellisesti ja maallisesti. Luostari voi olla suljettu, jolloin se elää omaa elämäänsä, tai avoin, jolloin se on tukikohta, josta poistutaan tavallisten ihmisten pariin. Luostari on voinut olla maallikoille myös turvapaikka sodan tai kulkutaudin aikana. Luostarin jumalanpalveluselämä on rikastuttanut koko lähitienoon hurskautta.

Idän kirkolla on vain yksi luostarisääntö, lännessä on edelleen toiminnassa useita kymmeniä sääntökuntia. Uusia on perustettu viime vuosikymmenilläkin. Protestanttiset sääntökunnat ovat yleistyneet 1900-luvulla ja suurin osa niistä on tyypiltään mietiskeleviä naisyhteisöjä. Jotkut protestanttisuuteen kasvatetut nuoret hakevat luostarin hengellistä kuria kauempaakin, kuten Kaakkois-Aasian uskontojen luostareista ja erakkomajoista.

Sääntökuntien vetovoima entisillä valta-alueillaan on Irlantia lukuunottamatta heikentynyt toisen maailmansodan jälkeen. Toisaalta käännynnäiset arvostavat esim. siirtyessään luterilaisuudesta ortodoksiaan luostarien olemassaoloa. Luostarin ehdottomuus tuntuu oudon kiehtovalta. Nykyihminen elää pienissä ajanpalasissa mutta luostarielämä kertoo sitoutumisesta eliniäksi. Liittyminen sääntökuntaan tai sen maallikkojärjestöön sitoo nykyihmisen kirkon vuosituhantiseen perinteeseen.

Copyright Opintoverkko / Maija Arvola, TT, FM
Palaute Opintoverkon sivuista harri.peltomaa@opinto.net


© Kirkkohistoria, 2002 - 2019.
Verkkopolku.net tai Opintoverkko eivät ole vastuussa näiden sivujen sisällöstä.
Verkkopolku.netin www-tuotanto Tuomo-Media, 2002.