Verkkopolku

Kirkkohistoria, Opintoverkko - Uskonnon verkot



Etusivu

Kirkkohistoria aikakausittain

Kirkkohistoria teemoittain

   

Kirkollinen hierarkia ja vallankäyttö

   

Vainottu ja vainoava kirkko

   

Kirkon radikaalit ja uudistajat

   

Kirkon leviäminen

   

Kirkko ja taide

   

Hajaantuva kirkko

   

Kirkko ja tiede

   

Mystiikka ja karismaatisuus

   

Opin kehitys

   

Kirkko taistelee

   

Askeesi ja sääntökunnat

   

Kirkko toimii

Linkkejä kirkkohistoriaan

Tietoja sivustosta

Mystiikka ja karismaatisuus


MYSTIIKKA JA KARISMAATTISUUS

Uskonto ei ole tietoa. Jokaisen uskonnon olemuksessa on sellaisia osia, jotka eivät ole tiedon avulla selitettävissä, ymmärrettävissä tai hallittavissa. Kuitenkin ne ovat uskoville yhtä totta kuin arkitiedon tai tieteen totuudet. Uskonnossa ei myöskään voida puhua pelkästään kokemuksista. Kysymys on pikemminkin elämysten runsaudesta. Pyhän kohtaamiselle ei ole yksiselitteisiä nimityksiä.

Kristinuskon perustava mystinen elämys oli tuhansien ihmisten todistama ensimmäinen kristillinen helluntai. Tuo tapahtuma vaikutti ihmisiin niin voimakkaasti, että ennen pelokkaat opetuslapset puhuivat rohkeasti ja heitä kuunneltiin. Tapahtui ihmeitä: ihmiset parantuivat ruumiillisesti ja saivat varmuuden siitä, että Jumala hyväksyi heidät yhteyteensä. Helluntai oli myös joillekin täysin käsittämätön. Nämä ihmiset yltyivät pilkkaamaan ja kylvivät Jerusalemin vainojen ensimmäisen siemenen.

Syntyneessä seurakunnassa vietettiin jumalanpalveluksia, joissa ylösnoussut Kristus oli läsnä. Seurakunta kohtasi hänet näkyvissä ehtoollisaineissa, leivässä ja viinissä. Sakramentti on aina mysteeri, miten siinä kohdataan Jumala, on selittämätöntä. Kuitenkin sakramenteissa saadut hengelliset lahjat ovat kristitylle todellisuutta.

Mystiikka on aina ollut osa kristityjen hengellistä elämää, spiritualiteettia. Kirkon varhaiset kirkkoisät korostivat Jumalan käsittämättömyyttä. On olemassa ihmisviisautta, joka on katoavaa ja Pyhä Viisaus, Hagia Sofia, joka on Jumalan ikuinen salaisuus, ihmiselle käsittämätön. Tämä näkyy liturgiassa ja sakramenttien eli mysteerien vastaanottamisessa. Ihminen ei ymmärrä, hän voi vain ylistää. Tämä johtaa myös kirkkovuoden ydinajan, kärsimyshistorian, yli katsomaan ylösnousemusta, mysteereistä suurinta. Sitä voi mietiskellä, sitä voi lähestyä rukoushuokauksissa, mutta sitä ei voi ymmärtää.

Luostarilaitos oli jo vanhan kirkon aikana mystiikan keskus sekä idässä että lännessä. Luostarin säännönmukaista elämäntapaa pidettiin hyvänä perustana mietiskelylle, joka ehkä Jumalan armosta johti sisäisen valon näkemiseen. Erityisesti idän kirkon mietiskelevä ja hiljainen luostarielämä oli omiaan johtamaan ajatukset tuonpuoleisiin. Ikonin kautta voitiin nähdä näkymätön.

Lännen kirkon mystiikan loistoaika osui yhteen kirkon opillisen nousun, teologian ja filosofian arvostuksen ajan kanssa. Elettiin tuhatluvun alkua. Monet suuret teologit ja filosofit olivat myös mystikkoja ja moni näkyjen näkijä osoittautui oivalliseksi organisaattoriksi kun hänen piti järjestää perustamansa sääntökunnan elämää. Oppi ja mystiikka eivät välttämättä sulkeneet toisiaan pois.

Sama näkyi 1600-luvulta protestanttisissa kirkoissa. Kun oppi ja järjestys uusissa tunnustuskunnissa vakiintuivat, nousi kansanhurskautta, joka näkyi mystiikkana maallikkojenkin elämässä: syntyi virsirunoutta, maallikot aktivoituivat saarnaamaan ja opettamaan. Ennen kaikkea haluttiin tuoda selittämättömät elämykset Jumalan kohtaamisesta toistenkin hyödyksi erilaisen palvelemisen avulla. Protestanttinen diakonia sai voimansa jumalyhteydestä ja lähetystyö sekä kotona että kaukana oli osoitus hurskaasta elämästä, jossa Jumala on läsnä.

Jo reformaatiovaiheessa oli esiintynyt spiritualistista kastajaliikettä, joka jäi uusien kirkkojen ulkopuolelle. Sen henkisistä perillisistä jotkut osoittautuivat vähäisiksi kuriositeeteiksi kirkkojen kartalla, kuten mennoniitat. Monet ovat kuitenkin kasvaneet huomattaviksi tunnustuskunniksi, näin esimerkiksi baptistit, joka on Yhdysvaltojen suurin protestanttinen kirkkokunta.

Uudella ajalla alettiin mystiikan sijaan puhua karismaattisuudesta. Osa karismaattisista liikkeista vastusti kaikkea muotojen noudattamista sekä hallinnossa että jumalanpalveluselämässä, näin esim. kveekarit. Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa syntynyt karismaattinen herätysliike helluntailaisuus ei ole järjestäytynyt kirkoksi vaan toimii yksittäisinä seurakuntina, joissa pyritään palauttamaan alkukirkon henkilahjat, kuten kielillä puhuminen ja profetoiminen.

Toisen maailmansodan jälkeen koettiin voimakkaan tiedon, talouden ja tekniikan nousukausi. Samaan aikaan alkoi ihmisiä hakeutua mystiikan pariin ja karismaattista liikehdintää syntyi kaikkialla länsimailla, myös ortodoksisessa kirkossa. Joukkokokoukset, joissa väitettiin tapahtuvan ihmeitä, esim. sairaiden parantumista, yleistyivät ja karismaattisia johtajia kulki saarnamatkoilla oman maansa ulkopuolellakin. Myös media levitti tietoa uusista ihmeistä.

Koska oman alueen ja kirkon perinnettä ei tunnettu, haettiin joskus mystiikan virikkeitä muista kulttuureista, erityisesti itämaisista uskonnoista. Syntyi uususkontoja, joissa yhdistettiin ankara kirkkokuri, itämaisia peruskäsitteitä ja kristillistyyppinen karismaattisuus. Oleellista onkin pohtia, mistä tämä mystiikan jano johtuu. Eikö nykyaika monine tarjouksineen olekaan tarpeeksi?

Copyright Opintoverkko / Maija Arvola
Palaute Opintoverkon sivuista harri.peltomaa@opinto.net


© Kirkkohistoria, 2002 - 2019.
Verkkopolku.net tai Opintoverkko eivät ole vastuussa näiden sivujen sisällöstä.
Verkkopolku.netin www-tuotanto Tuomo-Media, 2002.