Verkkopolku

Kirkkohistoria, Opintoverkko - Uskonnon verkot



Etusivu

Kirkkohistoria aikakausittain

Kirkkohistoria teemoittain

   

Kirkollinen hierarkia ja vallankäyttö

   

Vainottu ja vainoava kirkko

   

Kirkon radikaalit ja uudistajat

   

Kirkon leviäminen

   

Kirkko ja taide

   

Hajaantuva kirkko

   

Kirkko ja tiede

   

Mystiikka ja karismaatisuus

   

Opin kehitys

   

Kirkko taistelee

   

Askeesi ja sääntökunnat

   

Kirkko toimii

Linkkejä kirkkohistoriaan

Tietoja sivustosta

Hajaantuva kirkko


HAJAANTUVA KIRKKO

Jeesus rukoili ylimmäispapillisessa rukouksessaan "että he olisivat yhtä". Tämä rukous ei ulkonaisesti toteutunut edes hänen elinaikanaan. Opetuslapsilla oli keskinäisiä riitoja ja kilpailua, lähettipä eräs veljespari äitinsä varmistamaan Jeesukselta, että hänen poikansa saavat taivaassa istua Herran oikealla ja vasemmalla puolella.

Myös opillisissa kysymyksissä oli ristiriitoja. Pietari vakuutti olevansa horjumattomasti Mestarinsa takana, ja juuri hän Hänet ensimmäisenä kielsi. Jotkut uskoivat voivansa ajaa pois sekä paholaiset että lapset. Mestari karkotti paholaiset ja kutsui lapset luokseen. Kun apostolipiiriin liittyi toisesta kulttuurista tullut Paavali, joka näki kristinuskon tulevaisuuden kaikkien ihmisten pelastuksena, sanoivat juutalaisuutta korostavat opetuslapset häntä vaikeaksi ihmisiksi ja suorastaan epäilivät hänen motiivejaan.

Nämä kolme seikkaa, erilaisten tavoitteitten, erilaisten uskontulkintojen ja erilaisen kulttuurin tuomat ristiriidat tekevät jokaisen uskonnon alttiiksi jakautumiselle, jopa hajaantumiselle. Näin on myös kristinuskon laita. Jo apostolien aikana kirkossa oli eri "puolueita" ja joitain epäiltiin vääristä vaikutteistakin. Silloin Paavali vielä rauhoitti tilannetta ja totesi, ettei motiiveilla ole väliä, kunhan vain julistetaan Kristusta.

Kirkon levitessä laajalle yhä uusia ihmisiä toiveineen ja tarpeineen tuli sen piiriin. Mitä erilaisimmat kulttuurit olivat heidät muokanneet. Mitä yhteistä saattoi olla erämaan luolissa asuvalla ja suurkaupungin kasvatilla? Juutalaiset eivät olleet suosineet käännynnäisiä. He olivat eristäytyneet muista kulttuureista. Osa varhaisista kristityistä yritti eristäytyä, mutta saivat aikaan vain epäluuloja.

Toinen ratkaisu erottautua toisista oli oma elämäntapa. Jo vanhalla ajalla syntyi kristittyjen kesken jako kahtia. Toiset elivät yhteiskunnassaan ja kulttuurissaan, mutta se, joka halusi olla täydellinen valitsi erakkouden. Seurakunnissa syntyi kahtalaisuus maallikot ja papisto, tämä jako oli myös arvojako.

Kaukana kristinuskon henkisistä keskuksista, Jerusalemista ja Antiokiasta asuvat kristityt saivat myös vaikutteita erilaisista uskonkäsityksistä, jotka eivät olleet juutalaista tai kristillistä alkuperää. Syntyi pieniä erillisiä ryhmiä, joita sanotaan heterodokseiksi. Henkisesti he ovat lähellä ortodoksiaa, mutta eroavat joissakin opinkohdissa Kirkon valtalinjasta, esim. opissa Kolminaisuudesta.

Keskiajan suurin kirkollinen jakautuminen oli jako ortodoksiaan ja katolisuuteen vuonna 1054. Jo jako itä- ja länsi-Roomaan oli pohjana tälle jakautumiselle, jonka muoto, kirkonkirous, purettiin vasta 1960-luvulla. Itä pyrki sovittelemaan hajaannusta koko keskiajan lopun, viimeksi Bysantin keskuksen, Konstantinopolin murtuessa osmannien edessä, turhaan.

Reformaatioajan hajaantuminen koski katolisen kirkon perusteisiin. Vastauskonpuhdistus ja uskonsodat yrittivät palauttaa ulkoisen tilanteen ennalleen tai edes vähentää menetyksiä. Vain Puola voitettiin takaisin. Syntyneet uudet tunnustuskunnat luterilaisuus, reformoitu kirkko ja anglikaaninan kirkko sekä monet pienet protestanttiryhmät, joista osa muodosti myöhemmin kirkon, jatkoivat vakiintumistaan.

Vakiintuminen toi mukanaan myös uuden protestin, vastalauseen: uskonpuhdistuskirkot jatkoivat jakaantumistaan toisaalta oppikysymysten vuoksi, toisaalta järjestyskysymyksien jäätyä selvittämättä. Oppikysymyksistä on arimpia ollut kysymys kasteesta, ehtoollisesta ja kirkon viroista eli ns. BEM-ongelmat. Myös kirkkojen sisällä olevat herätysliikkeet saattavat jakaa yksittäistä kikkoa, vaikkei muodollista jakaantumista tapahtuisikaan.

Kirkkojen välinen yhteistyö, ekumenia, on tuonut 1900-luvulla yhteisiin työtehtäviin varsinkin uusien, uudenajan lähetystyön tuloksena syntyneitten kirkkojen edustajia. Sen sijaan suurin yksittäinen tunnustuskunta, katolinen kirkko, on mukana vain tarkkailijana ja osa ekumeenisten järjestöjen alkuperäisistä jäsenistä on eronnut yhteistyöstä vastalauseena opillisille kannanotoille ja poliittisille ratkaisuille. Erityisesti eri tunnustuskuntien sisällä olevat ns. fundamentalistit vieroksuvat yhteistypyrkimyksiä ja valitsevat mieluummin erottautumisen.

Copyright Opintoverkko / Maija Arvola
Palaute Opintoverkon sivuista harri.peltomaa@opinto.net


© Kirkkohistoria, 2002 - 2019.
Verkkopolku.net tai Opintoverkko eivät ole vastuussa näiden sivujen sisällöstä.
Verkkopolku.netin www-tuotanto Tuomo-Media, 2002.